Etusivu - startsida - homebage

Johdanto muistelmiin Salomon Waarasta 1961

Sormin laskettavissa ovat nykyään ne täkäläiset henkilöt, jotka ovat omakohtaisesti joutuneet kosketuksiin Napialan Nahkatehdas Oy:n perustajan Salomon Waaran kanssa. Siksi on tullut korkea aika antaa heidän vapaasti muistellen luoda kuva kotiseudun menneisyydestä kiinnostuneelle nuorelle polvelle tuosta monessa suhteessa värikkäästä hahmosta. - Pääasiassa vuoromestari Lauri Korpio, mutta myös kalanterinhoitaja Pauli Pajunen, ylimestari Olli Kilpinen ja rouva Hilda Virtanen sekä Salomon Waaran pojanpoika insinööri Erkki Waara ovat antaneet ainekset tälle kertomukselle.

Seuraava tarina on julkaistu Janakkala-seuran lehdessä 1961 "Janakkala ennen ja nyt".

Tehtailija Salomon Waara aikalaistensa muistamana

Huolimatta hyvinkin satakiloisesta painosta oli hänen noin sataseitsemänkymmentä senttimetriä pitkä vartensa pysty ja ryhdikäs ja käynnistänsä uhosi luontaisen käskijän lujuus. Myöhempinä aikoina täydensi Salomonin komeaa ulkomuotoa upea valkoinen parta. Tyypillisimpänä asusteina olivat roimavarsilapikkaat ja reilun pituinen vaaleasta kankaasta tehty väljä takki.

Jos luoja olikin antanut hänelle edustavan ulkomuodon, niin hän itse piti huolen siitä, ettei hänen ympärillään saanut olla mitään moitittavaa tai puolinaista. Tässä hän oli hyvin tarkka. Kodissa oli ihailtavasti sisustettu sali, jonka katosta riippui välkkyvä kattokruunu. Pihassa loisti monien ihmettelyn ja päivittelyn kohteena valtava öljylamppu. "On se nyt hassaamista, kun öljyä tuolla tavalla poltetaan." Lamppua kannatti valurautainen koristeellinen pylväs, ostettu Tammisaaresta ja se on vieläkin samalla paikallaan, nyt vain sähkövalolle muutettuna. Tämä saattoi olla tarkoitettu mainokseksi niin kuin sekin, että hänellä piti aina olla seudun parhaat hevoset. Toinen oli vahva työhevonen, toinen voittamaton juoksija. Tämä juoksija sitten sai kiidättää herraansa milloin Hämeenlinnaan, milloin Ryttylän asemalle. Hämeenlinnaan tai paremminkin Hämeenlinnasta kotiin Napialaan katkesi taival parissakin tunnissa - isäntä oli paluumatkalla paremmalla ajelutuulella.

Niinpä kerrankin "Lauri-poika" pääsi Salomonia kyytiin Hämeenlinnaan ja perille tultua sai määräyksen tietyllä kellonlyömällä olla jossakin Kaupunginhotellin edessä valmiina kotimatkaa varten. Poika teki työtä käskettyä, mutta niinkös virma hevonen olisi kiltisti seisonut yksissä jalkainsa sijoissa yhtä siunaaman hetkeä. Ei ollenkaan! Poika ajelee hevosta tyynnytelläkseen rinkiä siinä torilla ja yrittää sitten pysäyttää rapun eteen. Pian Salomon tulee paikalle, ja paikalla olleiden vossikoiden avustamana saadaan välkkyvissä valjaissa teutaroiva pekuna sen verran malttamaan, että painokas matkustaja voi kiivetä kieseille. "Mutta jouset olivat notkeat, niin että minä istuin kurakaarella, jotta kiesit olisivat olleet vatringissa", naureskelee kyytimies. Kun he sitten lähtevät liikkeelle, hakevat ihmiset turvaa luullen irtonaisen hevosen laskettelevan takaansa, kun ei kuulu muuta kuin kavioiden klopina eikä ollenkaan pyörien kolinaa. Tietenkin jalankulkijat pian huomasivat tämän erehdyksensä - sen nimittäin, että pyörien selkärautojen paikalla olivatkin kumit, umpikumit. Siitä tämä hiljainen meno. Mutta sen havainnon kautta matkalaisemme joutuivat vielä suuremman huomion kohteeksi. Silloin Salomon ilmeisesti tilanteesta nauttien kuiskasi kyytipojalleen myhäillen: "Näytetään nyt noille ihmisille, miten kaupungissa ajetaan!" - Kotimatkalla kuultiin usein rento laulu "Poika oli pohjan Torniosta...", millä hän viittasi pohjoiseen syntyperäänsä. Hän oli alunperin kotoisin Pellosta, mutta siirtynyt Oulun ja Helsingin kautta etelään päätyen Janakkalan Napialaan, missä hän v. 1880 vuokraamalleen ruotusotamiehen tontille perusti karvarinliikkeen. Hän oli tällöin vielä varsin nuori, vasta kahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen. - Mutta matka jatkuu. Vireätä hevosta ei toki tarvinnut hoputtaa. Kun vaan ei varsin hillinnytkään, juoksi se omasta halustaankin itsensä hyvään hikeen.

Kotona taas tartuttiin reippaasti töihin. Saattoi käydä joskus niin, että jokin merkittävämpi tapaus oli juhlistettava alkoholilla. Silloin kisällit, joita aluksi oli kahdeksan, katsoivat voivansa elätellä toiveita rauhallisemmasta työtahdista seuraavana päivänä. Mutta aamulla kello kahdeksan "Salamoni" tirkisteli jo, jos mahdollista entistä virkumpana kamarinsa verhojen raosta miesten matkaa pirtistä savottaan so. yhteisasunnosta verstaaseen. Aina hän itse pani aamuisin työt käyntiin, vaikka päivemmällä siirtyikin muihin toimiin.

Suoruuden ja rehtiyden ohessa Salomon Waara ihaili ja kunnioitti voimaa ja miehistä kunnokkuutta kenties enemmän kuin mitään muuta hyvettä. Välistä hän iltaisin saapui kisällien pirttiin ja täällä pantiin toimeen tuima väkikartunveto. Tavallisin voittaja oli Salomon itse. Mutta jos joskus joku muu voitti Salomonin, ei hän ollut vähiten tyytyväinen saavutukseen, ja mies sai palkinnoksi pullon hyvää viinaa. Sattuipa kerran, että eräs mainion vahva mies voitti Salomonin painissa. Voitettu oli niin ihastunut moisesta uroteosta, että antoi palkinnoksi markan. Markan arvon voi päätellä siitä, että miehen päiväpalkka oli siinä 2 - 2½ markkaa. - Mutta laajemmissakin puitteissa hän harrasti urheilua. Niinpä hän lahjoitti silloiselle Tervakosken Voimistelu- ja Urheiluseuralle pokaalin kilpailtavaksi juoksussa. Säännöt hän määritteli luonteensa mukaisesti: "Olen ajatellut", hän sanoi, "että juostaan tästä ensin Ryttylään, sieltä tänne, edelleen Kernaalaan ja sitten takaisin". Kas siinä juoksijan lahjat punnittiin! Olihan tuo matka yli 30 kilometriä! Ei muisteta, juostiinko tuota matkaa koskaan ja mikä oli tuon pokaalin kohtalo.

Myös lapset olivat "Sallen" sydäntä lähellä. Kerrankin hän järjesti kylän vesoille riemukkaan laskiaisajelun. Kulovalkeana levisi tieto, kun lähimmälle vekaralle vihjaistiin retkestä. Muoskaa oli sitten reki kukkuranaan, kun ajettiin ensin Harjunmäkeen ja sitten käytiin kääntymässä jossakin Tervakosken suunnassa.

Oman lukunsa ansaitsee Salomonin nimipäivien vietto. Siellä oli arvovaltaista väkeä aina Hämeenlinnasta saakka ja komeita puheitakin pidettiin. Kesäkuun kahdeksantena pukeutuu jo luontokin asuun, joka on omiaan nostattamaan juhlamieltä. Tässä pyydän korostamaan että sata vuotta sitten ei ollut säännöllisiä enempää kuin tilapäisiäkään juhlatilaisuuksia kuin aniharvoin, joten käy ymmärrettäväksi, että noista Salomonin päivistä muodostui perinne, jonka vietto toistui säännöllisesti vuodenaikojen mukaan. Ei soittokuntaakaan sinne tarvinnut kutsua. Oli itsestään selvää, että sinne mentiin soittamaan kello kahdeksan a.p. ja siellä sitten kyllä jo - muodollisesti - illaksi kutsuttiinkin. Soittokunnalla oli oma paikkansa keskipihalla, kuten oma pöytäkin booliastioineen. Vieraat sijoittuivat päärakennuksen ulkoparvekkeelle. Mutta tietenkin muutkin talon tilat olivat käytettävissä. Seremoniaan kuuluin myös tanssi, myös Salomonin vaimo Julia tanssi. On selvää, että tällaisessa tilaisuudessa tarjottiin myös alkoholijuomia. Muutamat saattoivat käyttää talon vieraanvaraisuutta hyväkseen vallan pontevasti. Mutta päivänsankari näyttää säilyttäneen kohtuuden päättäen esim. siitä arvioinnista, jolla hän kerran vastauspuheessaan kunnioitti pidettyä juhlapuhetta. Suorasukaiseen tapaansa hän lausui: "Se oli hyvä ja kaunis puhe, mutta järkeä vailla." Juhlaa kesti puoleen yöhön, joskus jopa pikkutunneillekin. Mutta näkyvänä merkkinä siitä, että elettiin Salomonin päivän aikoja, liehui lippu vielä viikonkin päivät juhlatalon lipputangossa. Ei se ollut tämä meille tuttu siniristilippu, vaan väliaikainen Venäjän vallan aikuinen sinivalkolippu.

Kerron vielä tapauksen suurlakon ajalta. Se valaisee Salomonin sitä puolta, mikä meillä suomalaisilla tahtoo jäädä piileväksi, mutta joka meillä kuitenkin useimmiten on. Siinä lähellä oli Pimenoff-nimisen miehen kauppaliike. Jauhosäkki maksoi kaupassa kahdeksantoista ja puoli markkaa. Eräältä vaimolta puuttui viisi markkaa eikä kauppias uskonut sitä velaksi, aika kun oli levoton. Vaimo oli epätoivoissaan. Antaas olla, Waarakin kuuli asiasta, tuli - ja maksoi erotuksen. "Kuinka hyvä mies toi Waara sentään onkaan, vaikka se välillä tappeleekin", ihastelivat mammat joukolla. Toinen samaa puolta valaiseva muisto on se, että Waara kiinnitti kerran huomiota mainitun Lauri-pojan hevosen kehnokuntoisiin päitsiin, eikä Waara innokkaana hevosten hoitajana sellaista oikein voinut sietää. Pojalla - tai pojan isällä - ei kuitenkaan ollut halua ostaa uusia, sillä rahaa ne olisivat maksaneet, eikä sinä aikana rahan varassa niinkään eletty. Waaran tehdas oli siihen aikaan alkanut valmistaa uutuutena sellaisia päitsiä, joista saattoi kuolaimet irrottaa ottamatta kokonaan päitsiä pois, joten niitä voi käyttää riimuna samalla. Niillä oli erinomaisen hyvä menekki Hämeenlinnan markkinoilla ja muuallakin. Hinta oli 8 markkaa kappaleelta ja sitä pidettiin varsin korkeana. Tällaiset päitset Waara sitten antoi ilmaiseksi pojan hevoselle. Teko saa hiukan selitystä siitä, että hän aikoi kasvattaa Lauri-pojasta "Suomen parhaan nahkurin". Siinä mielessä hän muutenkin vaali ja kasvatti poikaa vastuuntuntoisesti. Muunmuassa hän moneen kertaan kehotti tätä karttamaan viinaa, eikä hän sitä koskaan myöhemminkään suojatilleen tarjonnut vaikka muille olisi tarjonnutkin.

Perheestään Salomon Waara huolehti kelpo miehen tavoin saattaen lapsensa muunmuassa opintielle. Myöhemmin hän vetäytyi viisaan lepoon viettäen vanhuutensa päiviä rakentamassaan uudessa talossa.

Säästääkseni lukijan kallista aikaa, on monta hyvää anekdoottia jätettävä kertomatta. Salomon Waara oli kieltämättä originelli ihminen. Aikalaisensa eivät aina voineet ymmärtää hänen kaikkia otteitaan, vaikka toisaalta suuresti kunnioittivat ja kiittivätkin häntä. Jälkimaailma ei voi kieltää hänen merkittävää panostaan Janakkalan taloudellisessa kehityksessä.

  Etusivu - startsida - homebage