Etusivu - startsida - homebage

Topiaanmäki

Veljekset Karhumäen ilmakuva Pellosta Ylirannalta ennen sotia. Pellon nykyinen kirkko sijaitsee kuvan keskivaiheilla olevalla mäntykumpareella ja Topiaanmäki siitä suoraan ylöspäin pellon takana. Syntymäkotini näkyy siinä Topiaanmäen laidalla.
(Nappaa kuvaa hiirellä saat sen isommaksi)



Vanhempani Topiaanmäellä 1930.
Äidin sylissä vanhin lapsista, Esko,
joka kuoli 1935


Tuskimpa arvasi Topias Härkönen, kun hän aikoinaan matkasi Lappiin, että hän vaatimaton kulkumies jättäisi nimensä ja jälkensä tälle uudelle asuinseudulleen. Vaatimattoman jäljen, muistuman, jota monikaan kulkija ei tule edes tiedostaneeksi.

Ehkä hän, Topias, kulkeutui tänne töiden perässä, ehkä nuoren miehen halusta kokeilla uutta ja uusia seutuja. No, se minkä vuoksi hän aikanaan, jossain Pohjanmaalla tai ehkä Topias olikin Savosta, teki päätöksen lähdöstä, niin siitä meillä ei ole tietoa.

Hän kuitenkin ajautui pohjoiseen Tornionjoen varrelle. Asettui asumaan Pelloon ja hankki asunnokseen vaatimattoman talon tuosta Ylirannan kylän laidalta kivisen kankaan reunasta. Sieltä kankaan laidalta oli kuitenkin komea näkymä yli peltojen Torniojoelle ja tuolla joen toisella rannalla Ruotsia ja Ruotsin Pello. Se oli hyvä paikka asua, hyvä paikka uudelle kodille vieraalla seudulla. Tänne Topias asettui.

Topias oli joskus nuoruudessa ollut suutarin opissa ja uudella kotiseudullaan hän alkoi harjoittaa tuota nuoruudessa oppimaansa taitoa. Kylällä hänen taitojaan tarvittiin. Kenkiä riitti suutarille korjattavaksi ja joskus hankittiin uusiakin.

Monenlaista muutakin tarpeellista sai ammattimies aikaan nahasta, tarvittiin kinnasta, tarvittiin valjasta ja kyläläiset oppivat tietämään, että siellä mäen laidassa olevassa talossa se suutari asui ja oli. Kun suutari ja talo olivat löytäneet oman paikkansa kyläyhteisössä, alkoi kylä puhua Topiaanmäestä, siellähän mäen rinteellähän se Topias asui.
Niin, siellä mäellä mökissään Topias suutaroi ja tuskin hän itse tiesikään, että kyläläiset hänen kotimäkeään siten kutsuivat. Eihän hänen sitä tarvinnut tietääkään, kyllä Topias tiesi kotonaan asuvansa, mutta kyläläisille se oli tarpeen, tuo nimi, sillä sehän oli heille osoite suutarille.

Vuodet vierivät ja Topiaskin vanheni ja siinä yhä useammin suutaroidessa ja iltaa istuessa palautui lapsuuden ja nuoruuden kotiseutu mieleen, kun ei ollut tullut paljon yhteyttäkään pidettyä. Kypsyi siinä hiljaa päätös miehen mielessä ja niin hän eräänä päivänä luopui tuosta mökistään mäen rinteessä. Kokosi omaisuutensa ja muutti synnyinseudulleen sinne Pohjanmaalle vai oliko se ehkä sittenkin Savoon.
Topias lähti, mutta mökki ja mäki jäivät ja jäi sinne mäelle muisto vaatimattomasta ammattinsa osanneesta miehestä jäi nimi, Topiaanmäki.

Tuosta mäestä tuli, kun mökki ja mäki olivat aikansa uusia asukkaita oottaneet, siitä tuli aikanaan minun lapsuuteni koti ja kotimäki.
Vanhempani olivat avioituneet 1920-luvun lopulla. Isäni 10-vuotiaana orvoksi jäänyt poika kohtasi kylän parhaan tytön ja sai hänet vaimokseen. Kylän paras tyttö ja hyvä äiti tulevalle perheelle.
Niin, minähän sen tiedän, olihan hän minun äitini.

Molemmat olivat Vaaranperästä, tuolta Kittisvaaran pohjoislaidalta. Äitini oli Vaaran talon tyttö, 19-vuotias avioituessaan naapurin pojan kanssa. Poika tosin oli ”muualta tulleita”.
Muutaman vuoden kuluttua isoisäni oli leskeksi jäätyään löytänyt Vaaranperästä toisen lesken Mellan talosta, ja sinne hän kahden lapsensa kanssa asettui taloksi. Ennen isoäitini kuolemaa perhe oli asunut tuossa muutaman sadan metrin päässä Topiaanmäestä. Isoisäni oli kuitenkin leskeksi jäätyään siinä vaiheessa, kun Mellan taloon muutti, myynyt tuon Ylirannalla sijainneen talon.

Topiaan talo oli tyhjillään suutarin lähdettyä ja odotti uusia asukkaita, kotia tarvitsevia. Äitini ja isäni sen ostivat. Isällenihän se oli paluu tutuille seuduille, paluu lapsuuden maisemiin.

Perhe alkoi kasvaa, ennen sotaa oli lapsia ehtinyt jo siunaantua viisi. Vanhin lapsista, poika Esko, kuoli 6-vuotiaana.
- Sydänontelon sisäinen tulehdus – muisteli äitini.
Pojalla oli kuitenkin hyvä nimi ja esikoisena hänen poismenonsa jäi mieliä painamaan niin, että vanhempani antoivat minulle, seuraavalle pojalle, edesmenneen veljeni nimen.
Hyvä nimi ja näinhän se on, että – ei nimi miestä pahenna jos ei mies nimeä …!

Koitti sotien aika. Miehet vietiin rintamalle, niin isänikin. Sotien kestäessä perhe kasvoi vielä kahdella pojalla.
Sotien kulku ja sotien poikkeuksellisuus koskettivat ankaralla kädellään ja moninaisesti myöskin näitä suurista asutuskeskuksista sivussa olevia, Lapin jokivarren ihmisiä. Viimeinen ja ankarin koettelemus oli kuitenkin vielä edessä. Tuli tuo sodan viimeinen vaihe – Lapin sota – ja Lapin tuho ja evakkotielle lähtö.

Olin silloin, silloin kun evakkoon jouduimme 6-vuotias.
Muisti on merkillinen, olen sitä monesti miettinyt. Ainakin silloin kun toiset kertovat muistikuviaan aivan tuolta varhaislapsuudestaan – parin, kolmen vuoden ikäisinä. Minun muistini on siinä suhteessa – ainakin omasta mielestäni – merkillinen, että minun muistikuvani ovat voisinko sanoa – epäoleellisia. Tuosta Topiaan talosta, joka oli ollut perheemme koti jo runsaan kymmenen vuotta ja minullekin tuon runsaat puolikymmentä vuotta, minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa tuosta talosta, joka sitten sodassa tuhoutui saksalaisten toimesta.

Muistan ison kiven pirtin pohjoispäässä. Muistan läheisen Raution kesänavetan ajosillan, joka sekin sodassa tuhoutui. Muistan karpiidin siniset liekit ja tuoksun kun sitä kotitalon takana kivellä poltimme. Muistan saksalaisten satojen bensatynnyreiden peittämän pellon nykyisen Pellon kirkon takana ja niiden naamiona olleen ruohomaton ja muistan saksalaiset ja heidän autonsa ja vuokaleipänsä. Muistan myös sen miten irtaimistoa vietiin takaniityillä oleviin latoihin. Se jo siinä vaiheessa kun evakuointimääräys oli annettu.
Turhaan vietiin – nekin poltettiin.

Niin, muisti on merkillinen, tuosta kotitalosta, joka kuitenkin oli kuusivuotiaan pojan elämän keskipiste, siitä ei muistikuvia ole.
Ehkäpä jokin viisas väittäisi sen taustalla piilevän lapsuusiän kielteisiä muistoja tai sitten tuo lapsuus oli niin tasaista, että tietoisuuteni ei ole kokenut niitä muistikuvia tarpeelliseksi tallentaa?

Niin oli kylä tyhjentynyt ja talot autioina. Kylällä kulkivat ainoastaan vieraat miehet kaukaa keskeltä Eurooppaa, entisen aseveljen, nykyisen vihollisen autokolonnat, panssarivaunut, tykistöt ja joukko-osastot.
Vieraiden päämajoissa oli päätös tehty – päätös Lapin hävittämisestä.

Eräänä syksyisenä päivänä tuli sitten saksalaissotilas Topiaanmäellekin, käskyn saatuaan. Heitti polttopullon ja kenties tuo pullo oli täytetty noista naamiomaton alla olleista tuhansista bensatynnyreistä tai ehkä tällä valloittaja-armeijalla oli paremmatkin tulentekovälineet.
Siinä kuitenkin syksyisenä iltana savusi taivaan tuuliin Topiaanmäen talot, siinä mukana kotitalonikin, tuo talo, joka aikanaan oli ollut myöskin Topiaan koti. Siinä savusi myös Raution kesänavetta ajosiltoineen, paloivat poroksi takavainion ladot, piirongit, sängyt, tuolit ja jakkarat kaikki turvaan viety kotien irtain. Tuli tuhosi koko jokivartisen kylän, tuhosi koko Lapin.

Tuhottuaan Lapin vieraat nyt jo sodan hävinnyt armeija poistui ja jätti jälkeensä raunioiden Lapin, tuhotut sillat, hävitetyn tiestön ja sodan romut ja miinakentät.

Vuoden evakkotaipaleen jälkeen palasivat asukkaat kotiseudulleen ja jälleenrakentamaan Lappia. Niin Topiaanmäkeenkin nousi jo sotaa seuraavana vuonna uusi talo, uusi koti entisen raunioille. Vielä ehti perhe lisääntyä kahdella lapsella tässä jällenrakennetussa talossa. Kului viisi vuotta täällä Topiaanmäellä ja perheemme muutti maata viljelemään Naamijoelle väylänvarteen. Sisarusparven viimeinen syntyikin sitten täällä.

Tänään Topiaanmäellä on kymmeniä uusia taloja, on uusia teitä ja rakennuskaavan tekijätkin sentään ovat muistaneet Topiasta. Kankaan keskellä kulkee Topiaantie monen pellolaisen kotikatu. Moni kotikadullaan kulkija saattaa miettiä, kukahan lienee ollut tämä Topias, jonka mukaan tie on nimensä saanut.
Topiastakaan ei enää ole, hän on saanut lepopaikan jossain päin Suomea, omiensa luona. Rauha Topiaalle ja rauhaa Topiaanmäelle ja Topiaantien kulkijoille.

Tämä tarina lähtee tänään bittivirtana taivaalle – ainakin tuonne, niin kuin asia ilmaistanee, tuonne palvelinkoneelle asti. Ja joku voi aina löytää tämän tarinan ja poimia tuon bittivirran luettavakseen.

Ehkä hän uhraa muutaman ajatuksen miehelle, josta media ei tarinaa kerro eikä historian kirjat häntä tunne. Vaatimaton suomalainen mies, joka kuitenkin jätti nimensä, muistuman miehestä – paikan nimen – paikan muistiin.

-------------
PS. Sukututkimusta tehdessäni törmäsin sattumalta myöskin Topias Härköseen ja tiedän tänään Topiaasta hieman enemmän kuin tuota edellä olevaa tarinaa kirjoittaessani. Tässä sitten ne vaatimattomat tietoni Topias Härkösestä. Ehkäpä joskus vielä selvittelen asiaa jatkossakin?

Topi Juusonpoika Härkönen, syntynyt 05.06. 1844 Suomussalmi
Muuttanut: Tuli Pelloon 1886.
Puoliso: Kustaava Matintytär Väyrynen, Härkönen, syntynyt 22.12. 1842 Suomussalmi.
Lapset:
Juuso syntynyt 20.12. 1874 Suomussalmi.

Takaisin